Tarinamaanantain haastesana: HÄMÄRÄ

 

"Tässä sitä taas ollaan! Kaikki on laitettava kerralla uusiksi, ties monennenko kerran. Vieläköhän monta kertaa eteeni ehtii tulla uusi loppu ja uusi alku, ennen kuin elämäni on täyttänyt täällä tehtävänsä ja on aika lopettaa kiertolaisuutensa? Montako tyhjää kirjaa minun on vielä täyteen elettävä? Miksi elämäni kiertää samaa kehää kerta toisensa jälkeen..

Yritän epätoivoisesti koota ajatuksiani, selkeyttää tilannetta, keskittyä olennaiseen, mutta kun ei. Kaikki kerralla on jälleen ihan liikaa ja hämmentynyt mieli ei jaksa siivota asioita tärkeysjärjestykseen. Suru painaa hartioita kumaraan ja hämärtää silmät näkemästä tulevaan.

Hapuilen sokeana askel kerrallaan, mutta on minulla jo jokin käsitys siitä, mitä pitäisi tehdä. Eihän tässä olla ensimmäistä kertaa sirpaleiden keskellä, aloittamassa elämänhuoneiden suursiivousta, täydellisen hävityksen jäljiltä. Jälleen kerran tulevaisuus on sakean hämärän peitossa. Tuttuahan tämän pitäisi olla ja mennä kai jo vanhalla rutiinilla, mutta joka ikinen kerta se yllättää yhtä paljon, saa kaiken päässä sekaisin. Aina se myös murentaa pientä ihmistä hieman lisää. Monta myrskyä läpikäyneenä, joka kerta hieman heikompana, mutta samalla jotenkin oudosti myös vahvempana.

Ensimmäinen kerta oli kai pahin. Silloin kaikki todellakin oli uutta ja oli mietittävä selviytyisikö mitenkään, ja miten pystyisi jatkamaan tyhjän päältä. Kokemus opettaa, sanotaan. Ja kyllä se oikeassa onkin. Vaikka nyt istun tyhjin mielin ja sydämin, juurikaan tuntematta muuta kuin suurta apatiaa, sydämen pohjatonta tuskaa ja järkyttävää tyhjyyttä, niin samalla kertaa tiedän, että jonain päivänä aikojen päästä, olen taas sirpaleeni kerännyt, uuden sivun aloittanut.

Ei, en jäänyt työttömäksi, en joutunut edes lomautetuksi. Päinvastoin. Vastuuni ja työni lisääntyvät entisestään. Samaan aikaan kun stressaantuneena ja huolissani pohdin, onko minusta uuteen tehtävään, ehdinkö, jaksanko, opinko, tuli paljon sitäkin vaikeampi asia ajankohtaiseksi. Minun oli luovuttava elämäni rakkaudesta, jotta toisilla olisi vielä mahdollisuus onneen.

Uupuneet, surun täyteiset ja turvonneet silmät ovat katselleet peilistä aamuin illoin tietäen, että tästä kerrasta ei toivuta olan kohautuksella, eikä välttämättä edes pelkän ajan turvin. Nyt lähti niin suuri siivu omaa sydäntä mukaan, ettei ole toivoakaan enää saada sirpaleita samaan järjestykseen, ei edes entiseen, vaikka paikattu monta kertaa jo onkin. Nyt osa noista murusista tulee aina olemaan kateissa, eikä niille ole olemassa varaosia, joilla tyhjät kohdat voisi paikata.

En minä masentunut ole, en edes toivoton. Minä tiedän jo vanhasta kokemuksesta, että olen sellainen katti, joka aikansa pohjamudissa ryvettyään, lopulta putoaa jaloilleen jälleen. Turkki hieman harmaampana, takkuisempana. Silmät taas hieman sumeampina ja pää hieman enemmän riipuksissa, mutta edelleen elossa. Minä selviän, mutta kolhut ja naarmut jäävät taas arviksi mukaani kulkemaan. Opin työnikin ajan kanssa, lopulta selviän siitä vaikka ”vasemmalla kädellä”.

Joskus vielä muistelen Häntäkin suurella haikeudella ja kaipuulla, mutta pää pystyssä ja onnellisena kokemastani aidosta rakkaudesta. Se onkin minun tarinassani uutta. Että joku todella ihan oikeasti välitti, ymmärsi ja rakasti. Halusi olla minulle hyvä. Huolehtia minusta. Sellaista on mahdoton unohtaa, eikä niin pidäkään tehdä. Ne ovat sellaisia elämän suuria aarteita, joita ei tahtoisi hukata, mutta jotka joskus voi kadottaa tahtomattaankin.

Tuollaisessa tilanteessa minun on katseltava puutunein mielin tulevaisuuden tyhjiäkin päiviä. Suuntaa hakien, kaikki jälleen uudelleen rakentaen. Tällä kertaa myönnän kiltisti, että en jaksa vielä edes aloittaa. On huokaistava useaan otteeseen pelkkää voimattomuuttaan ja annettava hetki aikaa itsensä toipua. Myönnän helpottuneena, että olen jälleen oppimassa jotain uutta, sillä aiemmin säntäsin suoraan päätä täyttämään päiväni millä tahansa, kunhan tuska hieman vain hellittäisi. Nyt en edes jaksaisi tehdä niin. Nyt olen antanut itselleni luvan olla voimaton, surullinen, onneton ja loppuun väsynyt. En ole enää ankara itselleni. Elämä oli sitä senkin edestä.

Muutama päivä sitten kirjoitin kalenteriini lauseen: ”Älä enää ikinä rakastu, sillä se tekee liian kipeää!”  Ensimmäistä kertaa myönnän, että en edes halua enää tilalle mitään ”uutta juttua”. Minä olen saanut nyt sen, mitä olen koko pienen elämäni elämältä toivonut; kokea oikean rakkauden.

”Ei minulta enää mitään puutu”. Nyt keskityn vain toipumaan suunnattomasta menetyksestäni. Annan itselleni aikaa parantua, kasvaa. Kuuntelen tällä kertaa rauhassa tuntojani, ehkä jopa ymmärrän taas hieman enemmän elämää. Miten hyvin pitääkään paikkaansa sanat: ”Se mikä ei tapa, se vahvistaa!”

Vaikka elämäni seuraava tuntikin on nyt kuin pimeässä hapuilua, en anna tälläkään kertaa periksi vaan jatkan sokeaa kulkuani, kunnes allani tuntuu taas vakaa maa, käteni osuvat turvalliseen kaiteeseen ja silmäni kohtaavat kirkkaan kesäauringon. Silloin hämärä on jälleen kerran nujerrettu."