LONTOO 30.5.1996

Jälleen aamulla olimme pirteänä matkalla lähes lentäen, sillä halusimme tänäänkin ehtiä mahdollisimman paljon. Ensin suuntasimme Covent Gardenin markkinoille, josta oli myös ostettava suuret urheilukassit mukaamme, koska tuliaisia oli kertynyt aika läjä, eikä matkalaukku enää suostunut menemään kiinni!

 

Ystäväni oli ihan kuitti iltapäivällä ja oli saanut ilmeisesti pienoisen flunssan poikasen Pariisin sateissa, joten hän palasi hotellille lepäämään. Minä jatkoin sinnikkäästi matkaa ja ajelin yksin metrolla Harrodsille uudemman kerran, sillä halusin hakea vielä erään jutun, jota en ensimmäisellä kerralla jostain syystä ostanut, vaikka halusinkin. Illaksikin meillä oli ohjelmaa tiedossa, sillä ystävättäreni kaukainen sukulainen perheineen asuu Lontoon pohjois-osassa ja he olivat kutsuneet meidät kylään. Oli jännittävää käydä Lontoolaisessa yksityiskodissa. Perhe oli asunut siellä kymmeniä vuosia ja ystäväni sukulainenkaan ei enää puhunut kunnolla suomea, joten englanniksi piti yrittää fiksusti keskustella.

Palasimme myöhään illalla vierailulta isäntäperheen kyydillä lähimmälle metroasemalle. He tahtoivat viedä meidät, koska sillä seudulla oli vähän kyseenalaista kulkea illalla turistina. Silloin sattui hassu juttu, jota olemme sekä hävenneet, että nauraneet monen monta kertaa sen jälkeen. Juttelimme niitä näitä heidän kanssaan matkan aikana ja pysähtyessämme erään kadun päähän, emme huomanneet mitään ihmeellistä vaan jatkoimme juttelua kaikessa rauhassa. Pariskunta oli niin hienotunteinen, etteivät sanoneet mitään vaan juttelivat vaan kanssamme.

Pitkän ajan päästä ihmettelimme, että eivätkö liikennevalot ollenkaan vaihdu meille ja vasta silloin ymmärsimme, että olimme olleet perillä lähimmän metroaseman edessä vaikka kuinka kauan. Kyllä nolotti ja pyytelimme monta kertaa anteeksi kun viivytimme heitä turhaan. Olisivathan he voineet jotenkin ilmaista, että olimme jo perillä, vaan kun ei. Metrossa emme tienneet itkeäkö vai nauraa tuolle tapahtumalle. Jälkeenpäin se on kyllä enemmänkin naurattanut, kun istuimme kuin tatit autossa varmaan ainakin kymmenen tai viisitoista minuuttia tietämättä miksi olimme pysähdyksissä.

jatkuu...