Tarinamaanantai 14.09.09

 

Aihe: Erilaiset

TOIVO JA UNELMA

Kuin yö ja päivä erilaiset. Silti kädestä toisiaan pitäen. Ikuisen kiertokulun vankeina, koskaan todella kohtaamatta. Sellaisia he ovat; Toivo ja Unelma.

Unelma tuskin muistaa aikaa, jolloin ei olisi ollut rakastunut Toivoon. Miten voisikaan? Hänhän oli ollut pelkkä lapsi, vasta vähän yli 10 vuotinen, kun pikku-Toivo oli astellut ensi kertaa hänen elämäänsä. Ja – vaikka mitä sanoisitte; se oli Rakkautta ensisilmäyksellä ja isolla R:llä – siis vain Unelman puolelta tietenkin. Toivo-poika oli lähinnä kiusaantunut tyttöjen huomiosta ja harrasti kaikkea, mitä nyt tuon ikäiset nassikat yleensä harrastivat. Urheilua, kujeita ja kepposia, tyttöjen kiusaamista, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toivo oli kulmakunnan nokkavin ja nokkelin kaveri ja kaiken lisäksi suosittu niin tyttöjen kuin poikien keskuudessa. Unelma ei saanut Toivosta silmiään irti ja kärsi pienessä sydämmessään pahaa mieltä, koska poika ei ollut Unelmaa näkevinäänkään. Ei ottanut edes peleihin ja leikkeihin mukaan. Unelma tunsi olevansa syrjitty, sillä muut luokan tytöt ja pojat hyväksyttiin aina sakkiin. Pojan perhe kai oli ”paremmista piireistä” tai ainakin halusivat olla, vaikkei pieni tyttö sellaista voinut silloin käsittää.

Vuodet kuluivat ja tuli aika siirtyä ”isojen kouluun”, yläasteelle. Jos mahdollista, Toivosta tuli vieläkin ärsyttävämpi ja ilkeämpi Unelmaa kohtaan. Joku voisi sanoa, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, mutta Unelmalle sellainen välinpitämätön asenne ja kiusaaminen tuntui kaikkea muuta kuin rakkaudelle. Ei Toivo koskaan mitään pahaa tehnyt. Eipä vaan päästänyt käytävillä kulkemaan, vaan sulki tien ja oli ylimielisen näköinen. Oli ottanut myös asiakseen huudella opettajalle aina tunnin alussa, että ”Unelma lintsaa” tai muuta vastaavaa pientä kiusaa. Lopultakin Unelman mielestä suurin kiusa taisi olla se, että useimmiten hän oli pojalle pelkkää ilmaa.

V

aikka ajan myötä astui koulun ohella elämään myös pojat – muutkin kuin Toivo, niin koskaan Unelma ei unohtanut ensirakkauttaan tai lakannut toivomasta, että jonain päivänä poika vastaisi hänen tunteisiinsa. Yläastevuodet veivät heidät molemmat uusien ystävien luo ja välillä kului pitkiäkin aikoja, että mielessä pyöri joku uusi mukava poika. Toivo jatkoi harrastuksiaan ja tietysti oli joihinkin tyttöihinkin ihastunut. Miksei olisi? Hänhän oli edelleen myös uudessa koulussa suosittu sekä tyttöjen, että poikien parissa.

Unelma muistaa olleensa kahdeksannen luokan jälkeisenä kesänä erityisen onnellinen, sillä hän sai viettää kokonaista kaksi viikkoa rakkautensa kohteen lähettyvillä. Oli rippikesä ja he viettivät sen samalla kesäleirillä eräässä idyllisessä saaressa. Kokonaista kaksi ihanaa viikkoa hän näkisi Toivon joka ikinen päivä – aamusta iltaan. Ei haitannut, vaikka Toivo tuskin edes puhui hänelle, jos ei ollut pakko. Unelma jatkoi kuitenkin haaveilemista edelleen. Silloin he olivat 15.

Unelman unelma olisi täyttynyt, jos hän olisi saanut astella rippialttarille ihastuksensa kohteen rinnalla, mutta toisin kävi. Parit jaettiin pituuden mukaan ja niinpä Unelma joutui olemaan Toivon hyvän kaverin parina. Ironista oli se, että tuon toisen pojan kanssa he olivat alle kouluikäisenä jo leikkineet ja olleet kavereita, mutta koulussa tuo poika ei ollut enää häntä tuntevinaankaan. Myöhemmin tuon pojan sisko tulisi kuulumaan tiiviisti myös Toivon ja Unelman kohtaloihin. Tietenkään sitä ei tuossa vaiheessa voinut vielä tietää.

Rippikesä tuli ja meni. Yhdeksäs luokka alkoi ja jälleen oli aika mennä ja tulla muidenkin pikkuihastusten seurassa. Toivo kulki omia polkujaan, niin hän on aina tehnyt ja tekee edelleen. Toivo on vapaa, vaikka olisi varattu, itsenäinen ja itsekäskin omalla tavallaan. Häntä ei kukaan koskaan voisi kahlita. Yhdeksännellä luokalla Unelmakin seurusteli jo erään pojan kanssa, ei vakavasti, mutta kuitenkin. Viikonlopun riennoissa kuljettiin saman pojan kanssa, vaikka joskus aina muitakin pyöri kuvioissa mukana. Kun koulu sitten vihdoin päättyi, Unelma ei tahtonut jatko-opiskeluihin vaan päätti päästä suoraan työelämään. Se tiesi paikkakunnan vaihdosta, mutta sitä ennen tapahtui se ihme, jota Unelma oli odottanut ja mahdottomana pitänyt jo viimeisen viiden vuoden ajan. Eräänä iltana paikkakunnan tanssipaikalla Toivo ja Unelma kohtasivat. Se oli viileän ja jo pimentyneen syysillan unohtumaton hetki. Siinä Toivo seisoi yhtäkkiä Unelman edessä ja tällä kertaa hän ei väistänyt katsetta, eikä kulkenut ohitse kuin Unelma olisi ilmaa. Tällä kertaa Toivo pysähtyi Unelman eteen ja ensimmäistä kertaa he todella katsoivat toisiaan silmiin. Ensi kertaa sielu tavoitti toisen tuon katseen välityksellä ja siitä alkoi vuosien ketju, jota Unelma ei koskaan voisi unohtaa. Sinä iltana he kulkivat lopun matkaa yhdessä. Palasivat kotiin yhdessä. Viettivät kavereiden luona ”jatkot” yhdessä. Sinä iltana Unelman unelma vihdoin toteutui. Poika suuteli häntä ensimmäistä kertaa.

Tuosta illasta alkoi vuosia, ellei vuosikymmeniä jatkunut jatkuva ”esileikki”. Koskaan Unelma ja Toivo eivät seurustelleet, eivät kulkeneet vakituisesti yhdessä, mutta jokainen kerta, kun he kohtasivat, tuo samainen vetovoima, joka silloin syksyllä heidät sai valtaansa, veti heidät myös aina uudelleen yhteen. Lukuisia kertoja he kulkivat illat erikseen omissa porukoissaan, omien tyttö- tai poikaystäviensä kanssa, vain päätyäkseen kotiin lähdön aikaan kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta yhteiselle kotimatkalle. Usein Toivo käveli Unelmaa vastaan jossain tanssipaikan pihalla tai myöhemmin ravintolassa ja kysyi joko lähdetään kotiin. Se oli kuin rituaali. Molemmat olivat vapaita kulkemaan, mutta kotiin mentiin yhdessä. Ei suinkaan kummankaan omaan kotiin, mutta matka oltiin yhdessä ja usein myös viivyttiin pitkälle aamuun jonkun yhteisen kaverin luona. Unelma tallensi jokaisen hetken muistiinsa erityisenä, arvokkaana helmenä. Hän tahtoi muistaa kaiken ensirakkaudestaan Toivosta. Vuosikymmeniäkin myöhemmin hän saattoi palauttaa mieleensä tunteita, tunnelmia, yksityiskohtia, päivämääriä ynnä muita asioita, mitä Toivoon liittyi.

Totta kai Unelma monta kertaa suri ja oli pettynyt, kun Toivo ei sanonut koskaan ääneen mitä hän Unelmalta odotti, mitä toivoi vai toivoiko heidän kohdallaan ylipäätään mitään. Kolme vuotta ensimmäisestä yhteisestä illasta he molemmat tapasivat uuden ihmisen, josta tuli myöhemmin vakituiset seurustelukumppanitkin. Senkin illan tapahtumat päättyivät kuitenkin Toivon ja Unelman yhdessäoloon. Kun he kohtasivat, heitä ei saanut irti toisistaan ja koko muu maailma katosi jonnekin kauas horisonttiin. Tuon samaisen elokuun illan jälkeen heidän eräs yhteinen tuttava sanoikin, että hän oli puoli tuntia katsellut heitä vierestä, eikä siihen väliin olisi mahtunut sanomalehtikään. Kumpikaan ei reagoinut muiden ihmisten läsnäoloon mitenkään. Heidän välillään oli jotakin, jota ei osannut sanoin selittää, mutta joka ei riittänyt myöskään johtamaan heitä lopullisesti yhteen.

He olivat kuitenkin niin erilaiset, niin ihmisinä, kuin kasvuympäristöltäänkin.  Unelma kärsi usein siitä, että poika ei puhunut hänen kanssaan niistä asioista, jotka heihin liittyivät. Hän taas oli niin ujo, ettei uskaltanut itse kysyä eikä ottaa puheeksi pojan tunteita häntä kohtaan. Vieläkään Unelma ei tiedä millaiset tunteet Toivolla silloin olivat, vaikka Toivo kyllä usein siteerasi laulunsanoin Unelmalle tuntojaan. Unelman olisi kai pitänyt osata lukea rivien välistä, muttei hän tohtinut ja niin heidän tiensä pysyivät erillään näitä outoja öisiä kohtaamisia lukuun ottamatta. Heidän retkensä noina vuosina olivat jännittäviä, hauskoja, hullujakin, mutta ennen kaikkea ne merkitsivät Unelmalle aikaa rakastamansa pojan kanssa. Aikaa, jolloin hän oli pakahduttavan onnellinen.

Tuon elokuun illan jälkeen molemmat alkoivat viettää aikaa enemmän uuden ystävänsä kanssa ja pikkuhiljaa tapailu muuttui molempien osalta jonkinasteiseksi seurusteluksi. Kerran tavatessaan Toivo kysyi Unelmalta, rakastaako Unelma tätä toista? Unelma ei osannut vastata oikein mitään, sillä kaikkein mieluiten hän olisi huutanut ääneen, että hän rakastaa vain Toivoa, mutta ei voi loppuelämäänsä odottaa, tunsiko Toivo häntä kohtaan samoin.

Voisi kuvitella, että nyt kun molemmat olivat jo liki ”aikuisia” ja seurustelivat tahoillaan, nuo tapaamisetkin olisivat loppuneet siihen. Toisin kuitenkin kävi. Vieläkin, aina kun he kohtasivat, heidän välillään ollut vetovoima palasi ja vaikka toisen seurustelukumppani saattoi olla paikalla, he uppoutuivat toistensa silmiin vain toisilleen jutellen. Kuka tahansa ulkopuolinen saattoi nähdä sen ja molempien ystävätkin toki näkivät millainen näkymätön side heidän välillään vallitsi. Edelleen he tulivat yhtä matkaa kotiin, kun olivat ilman omia poika- tai tyttöystäviään jossakin. Yhdessä, käsi kädessä heillä oli hauskaa, mutta ennen kaikkea kummallinen, ihana rauhallinen onnellisuuden tunne. Silti aika ja tapahtumat veivät heidät aina vaan kauemmaksi toisistaan. Tällä kertaa Unelman piti muuttaa työn vuoksi entistäkin kauemmaksi. Niin kauaksi, etteivät he Toivon kanssa tavanneet enää kuin muutaman kerran vuodessa sattumalta. Useimmiten kesäisin, jolloin Unelma palasi lomailemaan kotiseudulleen. Eräänä tällaisena kertana he sitten juttelivat elämästään aamuyön tunteina, auringonnousua yhdessä katsellen. Toivo oli jo naimisissa ystävänsä sisaren kanssa ja heille oli juuri syntynyt lapsikin. Unelma oli seurustellut muutaman vuoden, mutta eronnut sitten uudella paikkakunnalla hänestä ja viettänyt siitä saakka poikamiestyttöelämää enempi vähempi yksin. Sinä aamuna he kuitenkin tekivät periaatepäätöksen. Ei enää salaisia tapaamisia. Ei enää suhdetta, joka ei voi jatkua eikä kehittyä muuksi, kuin mitä se oli ollut jo yli kymmenen vuoden ajan. He sanoivat toisilleen näkemiin yhteisymmärryksen vallitessa, vaikka tunnelma olikin kuin rakkaastaan olisi luopunut.

Kului vuosia, eikä Unelma enää kuullut Toivosta tai hänen elämästään mitään. Kaikki yhteydet olivat jäissä, eikä Unelma tuntenut ketään, jolta olisi kehdannut edes kysyä, mitä Toivolle kuului. Ei sillä, ettei hän olisi halunnut. Lukuisia kertoja vuosien saatossa Toivo palautui hänen mieleensä. Hän kaipasi tietää, miten miehellä menee. Mitä hänelle kuuluu, mitä hänen elämässään on tapahtunut. Hän eli omaa elämäänsä tietoisena siitä, ettei voisi koskaan olla enää osa Toivon elämää, muttei se muuttanut miksikään sitä ikuista kaipuuta, jonka vallassa hän oli silloin elänyt jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Vuosien jälkeen Unelma koki tarvitsevansa ympäristönvaihdosta silloiselta paikkakunnaltaan, silloisesta työstään ja alkoi etsiä uutta työtä itselleen. Kuin sattumalta hänen eteensä tuli ilmoitus, että paikkakunnalla, jossa hän oli yläasteen käynyt, olisi osa-aikainen äitiyslomansijaisuus tarjolla. Unelma ei yleensä tehnyt hätiköityjä päätöksiä, miettimättä mitä niistä seuraa, mutta tuolloin hän päätti hakea paikkaa, vaikka se tarkoittaisi, että hän jättää vakituisen työnsä ja siirtyisi osa-aikaiseen ja väliaikaiseen työhön, jonka jälkeen ei olisi mitään varmaa tietoa uudesta työstä. Hänen vain oli yksinkertaisesti lähdettävä. Unelma vaistoaa muutoinkin herkästi asioita ja kulkee intuitioidensa mukaan. Tälläkin kertaa hänestä tuntui, että kaikki kyllä järjestyisi, kunhan vain uskaltaisi tehdä päätöksen epävarmasta tulevaisuudesta. Niinpä hän hyväksyi työn, kun hänelle ilmoitettiin, että hän saisi sen. Ei mennyt pitkää aikaa, kun kaikki hänen tavaransa olivat jo pakattuna ja kuin ihmeen kaupalla hänelle järjestyi samassa ajassa myös asunto kotipaikkakunnaltaan. Oli kuin hänen olisi pitänyt juuri sinne palata.

Kului joitakin viikkoja. Unelma oli jo uudessa työssään ja totutteli talon tavoille. Hän tapasi päivittäin vanhoja kouluaikaisia tuttaviaan, mutta yhtä erityisesti hän kaipasi. Missä oli Toivo? Unelma tiesi miehen asuvan perheensä kanssa samalla paikkakunnalla, muttei hän ollut nähnyt heistä vilaustakaan siihen mennessä. Sitten eräänä päivänä liikkeen ovi avautui ja iloinen tuttuakin tutumpi silmäpari kääntyi kohti Unelmaa. Aika pysähtyi! Kaikki pysähtyi! Unelman sydän hakkasi ja hän tunsi olevansa jälleen se puhki rakastunut teinityttö, joka hän kerran oli ollut aina Toivon tavatessaan. Mies hymyili Unelmalle niin, ettei tyttö erottanut itää lännestä. Hän vaikutti yhtä ilahtuneelta jälleen näkemisestä kuin Unelmakin. Sen jälkeen Toivo kävi aina Unelman kaupassa. He eivät puhuneet koskaan tapaamisista tai mistään sellaisesta. Pelkkä toisen näkeminen riitti tekemään olon onnelliseksi kerta toisensa jälkeen. Vain ne pienet hetken kassan molemmin puolin olivat Unelmalle kuin taivas pitkän pimeän jälkeen. Mies oli aina ollut hänen aurinkonsa, hänen unelmansa ja siinä hän taas seisoi. Unelma sai nähdä unelmansa jälleen lähes joka päivä. Se riitti. Erään kerran Unelma sai tietää, että aina heidän suhteestaan selvillä ollut Toivon vaimokin tiesi, että Unelma oli palannut. Hän kävi itse toteamassa Unelmalle, että olikin ihmetellyt miehensä tapojen muutosta ilman näkyvää syytä. Unelman nähdessään hän kuitenkin ymmärsi, mikä oli muuttunut.

Koska Unelman työ oli määräaikainen, hänen piti jälleen lähteä etsimään uutta työtä ja uusia maisemia. Paikkakunnalla oli huono työllisyystilanne ja niinpä Unelma ajautui kouluttautumaan uuteen ammattiin, jonka myötä työtilaisuudet löytyivät toiselta puolelta Suomea. Toivoa Unelma ei enää tavannut. Kaipasi kyllä usein. Olihan jälleen näkeminen tuonut miehen entistäkin elävämmin taas tytön mieleen, vaikkakaan ei hän koskaan kuluneina vuosina miestä ollut unohtanut. Sitten tuli kuitenkin muutto uuteen työhön kauas kotipaikkakunnalta jälleen. Unelma tiesi, että olisi taas parasta yrittää unohtaa Toivon vaikutus häneen ja tulisi taas yrittää jatkaa elämää ilman häntä. Unelma tiesi, että Toivo ei ollut häntä varten. Perheellinen mies ja heidän välillään oli muutenkin maailmojen välimatka, kaikesta vetovoimasta huolimatta.

Kului jälleen vuosi toisensa jälkeen. Usein kotipaikkakunnalla käydessään Unelma salaa toivoi tapaavansa Toivon edes sattumalta, hetkellisesti, mutta koskaan niin ei käynyt. Hänen teki toisinaan mieli kysyä joltakin yhteiseltä tuttavalta Toivosta, muttei hän sitten uskaltanutkaan. Kuitenkin hän etsi katseellaan aina ihmisjoukoista niitä tuttuja ja niin rakkaita kasvoja, joita hän ei koskaan ollut voinut unohtaa. Vuosi vuodelta etsi ja toivoi löytävänsä, vaikka pitikin sitä hyvin epätodennäköisenä. Viimein, jo yli kymmenen vuoden jälkeen Unelma ei jaksanut enää toivoa, ainakaan tietoisesti. Hän oli jo luopunut mahdollisuudesta katsella vielä kerran niihin niin rakkaisiin silmiin, jotka eivät koskaan olleet jättäneet hänen sydäntään rauhaan. Ja sitten…

Juuri kun Unelma oli luopunut kaikesta toivosta, Toivo seisoi yllättäen hänen edessään kaikkien vuosien jälkeen. Niin yllättäen, niin rakkaana, että Unelma ei uskaltanut edes hengittää, kun hän kohtasi Toivon silmät jälleen. Ja ne nauroivat – nauroivat niin iloisen yllättyneenä, että Unelman polvet meinasivat pettää. Toivo oli yhtä onnellinen heidän kohtaamisestaan kuin Unelmakin. Unelman kaikki ajatukset olivat aivan sekaisin, kun mies jutteli hänen kanssaan selvästikin onnellisena tapaamisesta ja osoittaen, että tahtoi tavata uudelleen. Mies kertoi, että hän oli eronnut jo vuosia sitten. Antoi puhelinnumeronsa ja sanoi kysyttyään Unelmalta hänen tilanteestaan, että olisi mukava tavata uudelleen. Unelma oli unelmoinut tuosta hetkestä koko elämänsä. Mies oli nyt vapaa, niin kuin hänkin. Unelma oli juttutuokion jälkeen niin sekaisin ja pyörryksissä, ettei tiennyt minne päin pitäisi lähteä.  Hänen päässään soi edelleen miehen sanat ja se niin rakas ääni. Hän sulki silmänsä ja näki poikamaisen ilkikuriset silmät katsomassa häneen hymyillen. Unelma oli edelleen täysin tuon miehen vallassa. Hän ei ollut koskaan sanonut miehelle ”ei”, eikä hän sanoisi nytkään. Unelma oli hengästynyt pelkästä ajatuksesta, että saisi tavata rakkaan Toivonsa uudelleen. Vaikka he eivät silloin heti tilanteesta johtuen voineetkaan tavata, niin muutamien viikkojen jälkeen he pitivät jo yhteyttä puhelimitse sekä viestein, että lopulta pitkin puheluin. Olivathan he kuitenkin tietyllä tavalla toisilleen täysin vieraita. Ihmisikä oli heidän välissään kaikkine tapahtumineen. Elämä muuttaa ihmistä. Oli siis tärkeää oppia tuntemaan haaveensa takaa se oikea tämän päivän ihminen. Olisiko hän enää se entisaikojen unelma, vai voisiko toista rakastaa myös sellaisena, joksi hän on vuosien saatossa muuttunut. Välillä Unelmasta tuntui, että hän näkee unta. Unta, jota hän on toivonut ja josta unelmoinut käytännössä koko elämänsä ajan. Se mies, jota hän oli rakastanut ensi hetkestä saakka, piti nyt vihdoin häneen yhteyttä ja tällä kertaa myös kertoi avoimesti ajatuksistaan ja tunteistaan. Unelma pelkäsi kuplan puhkeavan, mutta päätti ottaa riskin ja tavata mies hänen luonaan.  Olihan heidän kuitenkin otettava ennemmin tai myöhemmin se askel. Muuten he eivät voisi mitenkään saada selville olisiko taika tallessa ja mihin se lopulta riittäisi heidät kannattamaan.

Vielä ensimmäisen tapaamisenkin jälkeen Unelma toisinaan pelkää heräävänsä ja tajuavansa, että on nähnyt vain unta, jonka aina toivoi todeksi. Mies, jota hän on rakastanut aina, on vihdoin kaikkien vuosien ja vuosikymmenten jälkeen hänen rakkaansa. Mies, jonka suusta hän on aina toivonut kuulevansa ne tärkeät sanat, kutsuu nyt häntä tyttöystäväkseen ja kertoo, että rakastaa ”uutta vanhaa” tyttöystäväänsä.  Unelma on onnellinen, onnellisempi kuin koskaan, vaikka onnen taivaalla lymyääkin musta uhkaava pilvi, joka tahtoo peittää tuon onnen jälleen allensa. Se ei soisi heidän vieläkään olevan yhdessä. Toivo kutsuu Unelmaa hänen toivokseen ja Toivo taas on aina ollut Unelman unelma. Silti Unelma pelkää sisimmässään, että elämä vie Toivon häneltä jälleen. Silloin tuo unelma ei ehkä jaksaisi enää elää. Unelma tietää, että he ovat edelleen monissa asioissa liian erilaisia ja että elämän monet käänteet ovat muuttaneet heitä, mutta hän tahtoisi niin kovasti onnistua niiden sovittamisessa yhteen. Kunpa Toivon elämä vaan ei olisi niin erilaista…