Sekavissa tunnelmissa kului koko eilinen päivä! En olisi uskonut, että kun sunnuntai-iltana soitin äidille, se olisi sitten se vihon viimeinen kerta. Puhelusta päällimmäisenä jäi mieleen, että hänen äänelleen oli tapahtunut "jotain" ja hän kuuli ihmeen hyvin. Puhe oli kuitenkin mennyt epäselvemmäksi ja asiat tahtoivat pomppia uusien ja vanhojen asioiden sekamelskana.

Olen niin onnellinen, että soitin. Muutoin olisin loppuelämäni suominut itseäni siitä, että viivyttelin. Viime tapaamisen jälkeen hän ei enää itse ehkä tajunnut pyytää hoitajia soittamaan minulle ja he eivät soittaneet pyytämättä. Minä taas olin niin kiireinen alkuvuoden, että soittaminen venyi ja venyi. Sunnuntaina kuitenkin päätin, että kyllä minun on nyt löydettävä sellainen numero, josta joku vastaa ja edes kertoo mitä äidille kuuluu, vaikkei hän itse jaksaisikaan enää puhelimessa puhua.

Sain kuin sainkin ensin hoitajan ja sen jälkeen myös äidin luurin päähän. Ehkä hänkin odotti vielä soittoani, ennen kuin oli aika antaa periksi. Hän kun aina laski päiviä muutenkin seuraavaan puheluun, seuraavaan tapaamiseen, seuraavaan lomaani jne. Puhelun lopuksi hän sanoi vielä "Tulkaa käymään"! Ihan selkeästi, kuin olisi hyvässäkin kunnossa!

Eilinen aamupäivä meni suunnilleen poukkoillessa päämäärättömästi sinne tänne, tietämättä mitä nyt pitäisi tehdä. Mistä aloittaa? Mitä nyt, kun jäin ihan yksin?

Onneksi olen sen verran "jalat maassa"-ihminen, että tajusin kaiken kyllä järjestyvän yksi asia kerrallaan, kunhan saisin jostain pään auki. Niinpä hetken shokissa haahuiltuani sain soitettua muutamalle ihmiselle, jolle piti asiasta ilmoittaa. Sain myös kallisarvoisia neuvoja, mitä tulee tehdä ensin ja seuraavaksi, että saadaan asiat rullaamaan myös käytännön tasolla. Oivalsin, että nyt olisi ensin järjestettävä itselle aikaa ja rauhoituttava. Niinpä soitin itselleni ajan lääkärille ja hain sairaslomaa. Lääkärin luona vasta tuli ensimmäinen oikea "purkaus", kun aiheesta piti alkaa puhumaan siltä näkökannalta, joka vaikuttaa itseeni eniten. Hän muistutti viisaasti, että kaikenlaiset tunteet rakkaudesta vihaan, kaipuusta unohtamiseen, tulisivat kuulumaan hyvästijättöaikaan, eikä mitään niistä tunteista tule pelätä, tukahduttaa eikä ihmetellä. Ne kuuluisivat luonnollisena osana surutyöhön.

Kun palasin lääkäriltä, kävin työpaikallani tiedottamassa asiasta ja vein sairaslomatodistuksen palkkatoimistoon. Sen jälkeen kotiin päästyäni oloni oli jo huomattavasti seesteisempi ensijärkytyksen jälkeen. En ollut jäänyt lamaantuneena paikoilleni vaan olin saanut asiat nyt alulle ja siitä olisi hyvä jatkaa. Lääkärikin sanoi, ettei saa hautautua yksin miettimään, vaan pitää ahdistuksen tullessa lähteä vaikka ulos kävelemään. Se tekee hyvää sekä "ruumiille, että sielulle". Myös syödä pitää, vaikkei olisi yhtään nälkä. "Vaikka roskaruokaa, kunhan jotain syö", neuvoi lääkäri. Hän myös kysyi, onko minulla ketään, jolle jutella asioista ja sanoi, että toinen hyvä juttu on kirjoittaa vaikka "surupäiväkirjaa".

Sitten alkoi käytännön järjestelyt. Puheluita sinne tänne... hautapaikan kyselyä, tiedustelua muista käytännöistä hautaukseen liittyen, äidin seurakunnan edustajan kanssa juttelua muistotilaisuudesta, aikataulujen miettimistä, matkan järjestämistä, omien asioiden järjestämistä niin, että voin taas olla kotoa pois viikon... Olin iltapäivällä ihan uupunut, mutta nukkumaan en pystynyt, vaikka sitä yritin. Liikaa vielä asioita päässä pyörien. Illalla pakotin itseni tuijottamaan tv:tä, etten kokoajan miettisi samaa asiaa. Sen jälkeen nukkumaan, mutta jälleen pari tuntia meni, ennen kuin vihdoin pää antoi periksi ja vaivuin uneen. Heräilin yöllä jatkuvasti. Muistan katsoneeni kelloa alle tunnin välein...

Tänään on matkustuspäivä!