Tarinamaanantaissa oli edelliskerralla aiheena sana Lohtu

En valitettavasti silloin ehtinyt mukaan, mutta halusin kirjoittaa aiheesta, joten julkaisen sen näin epävirallisesti jälkikäteen.

 

Laiha lohtu

Rakkaus on käynyt elämäni ovella jo monta kertaa. Se on kolkuttanut usein, toisinaan tullut kutsumatta ja vieläkin useammin puikahtanut ovesta sisään niin, etten ole sitä huomannutkaan. Se on kuiskutellut kauniita sanoja, toitottanut torvea ja välillä se on vain istunut viereen ja ottanut kädestä kiinni. Se on pyytänyt, vaatinut ja leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa, mutta se on aina lopulta tullut katumapäälle ja lähtenyt. Silloin tällöin se on huutanut rivouksia mennessään, monesti se on rakastanut enemmän jotakuta toista ja huutanut iloiset heit jatkaessaan matkaa. Onpa se joskus halunnut pitää minut, vaikka sillä on jo ollut joku toinenkin. Joskus se on sammunut paikoilleen ja vain hiipunut olemattomiin sen kummempia selittelemättä. Kerran se sanoi, etten ole sille tarpeeksi – on muita kauniimpia, nuorempia ja ihanampia.

Aina se on kuitenkin halunnut jäädä ystäväkseni. Sitä olen aina ihmetellyt eniten. Miksi se ei suostu poistumaan kokonaan elämästäni, jos se kerran ei halua minua? Välillä se on satuttanut minua henkisesti sanoillaan, välillä fyysisesti nyrkeillään. Joka kerta se on jättänyt minuun pysyviä jälkiä – henkisiä arpia, joiden kanssa on ollut opeteltava elämään.

Usein sen lähdön jälkeen olen päättänyt, että nyt riittää. Lukinnut oveni ketjuin ja salvoin. Silti se kerta toisensa jälkeen on löytänyt tiensä luokseni, vain paetakseen lopulta taas vapauteen. Joka kerta olen päätynyt sen syliin uudelleen, vaikka olin luvannut, etten anna sen enää vietellä minua. En anna sen enää satuttaa minua. En päästä sitä enää elämääni, sydämeeni, enkä ota sitä enää vakavasti. Se on onnistunut ja kun se on saanut haluamansa, se on hetken viivyttyään halunnutkin jatkaa matkaansa kohti uusia ovia. Miksi se ei halua jäädä? Enkö ole tarpeeksi hyvä sille? Vai kenties liiankin hyvä ja se on tuntenut joutuneensa liian lähelle, eikä se ole ollut siihen valmis?

Toisinaan se on viihtynyt luonani vuosia, toisinaan se on paennut heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Jotain täytyy olla pahasti pielessä, kun se ei suostu asumaan luonani pidempään. Mutta mitä? Tuleeko siitä ikuisuuskysymys minulle? Pohdinko sitä loppuelämäni yksinäni, saamatta koskaan vastausta kyselyyni?

Rakkaus tahtoo ystäväkseni, se tahtoo, että pidämme yhteyttä. Että juttelemme vielä vuosienkin jälkeen, kuin välillämme mitään muuta ei koskaan olisi ollutkaan. Monesti se on myöhemmin tunnustanut, että olin sille se oikea, mutta että se teki virheen, kun se jätti minut. Nyt se tahtoisi takaisin, ja ihmettelee, kun en enää päästäkään sitä takaisin sisään! Se kysyy eikö olisi oikein antaa erehtyneelle toinen mahdollisuus, vaikka se lähtiessään teki kaikkensa loukatakseen, satutti parhaansa mukaan ja toivotti minut niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Se ei tajunnut, että kun saapastelee ovestani ulos lyöden sen perässään kiinni, niin se on lopullista.

Minulla on paljon vanhoja ystäviä. Jotkut ovat jo historian havinaan kadonneita, toiset edelleenkin pienen matkan päässä välillä tervehtien. Jokainen niistä sanoo, että olen heille hyvä ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka ymmärtää. Silti ne eivät nähneet sitä silloin, kun ne vielä olivat luonani. Ne halusivat pois, kuka mistäkin syystä.

Minulla on paljon ystäviä… Eikö rakkaus vieläkään ymmärrä, miten laiha lohtu sen ystävyys onkaan minulle…