Ikimuistoinen matka Torontoon, Kanadaan 1998

Mietin kauan, miten kertoisin tästä matkasta. Sitten päädyin siihen, että kuvat puhukoot puolestaan sen, mitä minä en voi... Tällä kertaa ei siis tule sellaista päiväkohtaista matkasuunnitelmaa kuten aiemmin, mutta ennemminkin tapahtumia ja tunnelmia, sekä uuden kokemisen riemua.

Kanadasta on ikuisia ihania muistoja, jotka eivät ajan myötä haalistu. Matka oli yksi elämäni huippukohdista. Ainoa asia mikä harmittaa on se, että matka kesti vain 2 viikkoa, mutta nähtävää olisi ollut vaikka loppuelämäksi...

 

Matkan pääasiallinen syy oli tällä kertaa henkilökohtainen. Kävin tapaamassa ystävää, jonka olin tuntenut "irkkailun" välityksellä jo puolitoista vuotta, mutten koskaan ennen tavannut ”oikeasti”. Meillä oli oikein hauskaa yhdessä ja mukaani lähti tonneittain ihania muistoja, joita vaalia jälkeenpäin. Hän oli tietysti myös "matkaoppaani" Toronton ja ympäristön nähtävyyksiin. Siitä olen suuressa kiitollisuuden velassa hänelle.

Kiertelimme ympäri Torontoa ja katselimme nähtävyyksiä, joista hänkin sanoi saavansa jotain uutta minun kanssani, joka näin ne kaikki ensi kertaa.

 

Kävimme mm. romanttisessa Casa Loman linnassa, iltavalaistussa CN Towerissa katsomassa suurkaupungin valoja ja ihastelimme SkyDome -stadionin loistokkuutta. Maistelimme Wayne Grezkyn ravintolan antimia ja mikä mieleenpainuvinta, saimme viimeisenä kokonaisena matkapäivänäni opastetun matkan vain meille kahdelle, iki-ihanille Niagaran putouksille.

Mukaan matkalta lähti filmirullittain kuvia, laukullinen matkamuistoja ja surullinen sydän, kun oli aika palata kotiin! Sain myös yllättäen mahdollisuuden tavata Torontossa asuvia kaukaisia sukulaisiani, joita en ollut ennen tavannut. Tätä matkaa en unohda koskaan!

(Kuvat tähän tarinaan on otettu valokuva-albumista digikameralla, joten suonette anteeksi muutamien kuvien huonon laadun.)

13.6.1998 lauantai

Pitkä matkapäivä.
 

Lähdin aamulla ”ennen ylösnousua” kohti Helsinkiä, josta lento suorana Torontoon piti kestää 8 tuntia. Todellisuus oli kuitenkin lähempänä kymmentä, sillä jouduimme kovaan ukkosmyrskyyn, joka pysäytti lähes kaiken lentoliikenteen Ontarion alueella. Kierrettyämme Montrealin ja Toronton väliä ja palattuamme ukkosrintamaan ainakin kaksi tai kolme kertaa, saimme vihdoin laskeutumisluvan Toronton sateesta märälle kentälle. Jouduimme odottamaan ilmassa juuri siitä syystä, että kenttä oli suljettu pahimman sateen ja ukkosen ajaksi suuren sähköiskuvaaran takia. Se taas ruuhkautti liikenteen niin, että ennen kuin kaikki ilmassa odottavat koneet oli saatu alas, vierähti aikamoinen tovi. Odottaminen ei suinkaan päättynyt siihen, vaan sen jälkeen odotimme lähes tunnin vielä hikisen kuumassa koneessa, että saimme luvan siirtyä tulliin ja ulos kentältä. Ruuhka oli valtava joka puolella.

Olin lopen väsynyt, hikinen ja varmasti kaikkea muuta kuin kaunis näky, kun tapasin Kanadalaisen ystäväni ensimmäistä kertaa. Voitte kuvitella ahdinkoni, vieraalla mantereella, yksin, väsyneenä, hikisenä ja ihmetellen, miten ikinä ehdin hotelliini, jos en löydäkään ystävääni kentältä. Hotellini sijaitsi nimittäin valtavan suurkaupungin toisella laidalla. Sinne oli matkaa noin 50 kilometriä. Jos en ehtisi ajoissa, varaus peruuntuisi ja huone annettaisiin pois.

Lentoasema oli tupaten täynnä väkeä, enkä meinannut löytää ystävääni ensin ollenkaan. Oikeastaan en koskaan löytänytkään, vaan jouduin pyytämään kuulutusta, ennen kuin hän keksi mistä minut löytää. Vihdoin pääsin kuitenkin raittiiseen ilmaan ja ihmettelemään Toronton jättimäistä lentoasema-aluetta. Pelkästään lähimpään lentoparkkiin piti mennä bussilla ja sinne oli kai matkaa n. kaksi kilometriä. Olin kuitenkin vihdoin perillä ja matkalla olin ollut siihen mennessä jo reilusti yli puoli vuorokautta. Kuten tiedätte, kello Kanadassa on jotain ihan muuta, kuin Suomessa, joten päivä oli vasta alkuiltapäivässä Kanadan aikaa. Saavuin Torontoon noin kello 14 - 15 paikallista aikaa. Suomessa kello oli jo siis yli kahdeksan illalla.

Kaikkein mieluiten olisin mennyt pesulle, syömään ja nukkumaan, mutta enhän tietenkään sitä voinut tehdä. Olinhan juuri tavannut ystäväni ensimmäistä kertaa kasvotusten ja se oli todella jännä paikka. Vieläkin muistan elävästi, miten valtavasti jännitin häntä ja sitä, osaanko puhua hänen kanssaan tarpeeksi englantia. Siinä kun en silloin varsinkaan vielä ollut mikään haka. Josko olen sitä vieläkään, mutta ainakin vähän sentään enemmän jo kieltä hallitsen. Olo oli hyvin epämukava ja vaivautunut aluksi, mutta nopeasti se siitä rentoutui kun saimme yhteisestä sävelestä kiinni. Olimmehan olleet tosiaan jo puolitoista vuotta ystäviä, ja nettitapaamisten lisäksi myös soitelleet ja kirjoitelleet toisillemme ahkeraan.

Lentokentän ja hotelliin kirjautumisen jälkeen ensikosketukseni Toronton maankamaraan tapahtui Ontariojärven rannalla. Ystäväni vei minut kävelemään rannalle ja kertoi mitä kaikkea rantaviivalta saattoi löytää.
 

 

Myös Kanadanhanhet tulivat tutuksi ensikertaa.
 

Uskomatonta, mutta totta! En ollut ottanut yhtään ainoaa oikeaa ”järvikuvaa”!

Ajelimme hetken myös ympäri kaupunkia, mutta silloin ei kyllä jäänyt yhtään mitään mieleen, sillä olin niin väsynyt ja niin pyörällä päästäni valtavan suurkaupungin näkemisestä ja kaikesta jännityksestä, että hyvä kun muistin edes omaa nimeäni.

Hän kysyi jossain vaiheessa tahtoisinko syömään jonnekin, ennen kuin palaisimme hotellille ja sanoin, että sopiihan se. Minulla oli valtava nälkä. Olin syönyt koneessa viimeksi joskus 12-14 tuntia sitten. Olisi luullut, että söisin kuin hevonen, mutta lopulta kävi niin, että uupumus ja jännitys sai voimaan niin pahoin, etten pystynytkään syömään mitään. Niinpä tyydyin vain tilaamaan pelkän juoman ja kahvin, kun ystäväni nautti päivällisen. Ja missä paikassa sen teimmekään!!

Minun on täytynyt olla todella sekaisin, kun en tajunnut edes ottaa yhtään kuvaa ravintolan sisäpuolelta. Sekös nyt harmittaa, sillä ruokapaikkamme oli – ei enempää, eikä vähempää, kuin maailmankuulun jääkiekkolegendan omistama Wayne Gretzky’s Restaurant. Onneksi sentään tajusin palata ottamaan kuvia paikasta ulkoapäin myöhemmässä vaiheessa lomaa.

Kello oli paikallista aikaa ehkä noin yhdeksän kymmenen välillä illalla, kun vihdoin pääsin hotelliin ja kaaduin sänkyyn. Suomessa kello kävi silloin jo aamuyötä, joten siitä voi laskea, kauanko olin ollut hereillä…!

jatkuu...