Tämä kirjoitus sai aikaan niin paljon ajatuksia, että en varmasti muista niitä enää kaikkia tätä kirjotusta väsätessäni, mutta tärkeintä lienee, että ajatuksia vielä edes syntyy.

Olen itse aina ihmetellyt näitä "kaikesta valittajia", joiden suurin ongelma ovat he itse. Ei siis suinkaan ympäristö ja kanssaeläjät, joista he valittavat. Jos me muut voimme elää naapurin grillin tuoksujen, koiran kakkojen ja kissan pissien kanssa, niin silloin hätä ei ole tämän näköinen, eikä edes pieni ja ruskea.

Suurin ongelma itselleen todellisuudessa on tämä "kaikesta valittaja" itse. Jos hän ei tonkisi toisten jätöksiä ja vaikeuttaisi siten niin omaa, kuin muidenkin elämää, niin hänellä itselläänkin olisi parempi olla. Miten tällainen "kaikesta valittava" yksilö suhtautuisi siihen, jos menisin kertomaan, ettei hän saa enää kakkia vessanpönttöönsä, sillä hänen jätöksensä päätyy kuitenkin tavalla tai toisella luontoon, maaperään, lopulta vesistöihin ja josta se jonain päivänä, ainakin osittain, tulee ehkä juuri MINUN vesihanastani juotavakseni!

Onko ihminen enää muuta kuin puoliksi ihminen, jos hän ei suvaitse luonnon normaalia kiertokulkua? Kyllä se koiran kakka on ihan luonnon omaa kiertoa, maan lantaa. Luonto on alkuperäinen elinympäristömme, suuri osa ihmistä, ihminen taas kokonaan osa luontoa. "Maasta sinä olet tullut...".

Sinäkin, "kaikesta valittaja", tulet olemaan jonain päivänä taas maata ja tulet viemään mukanasi maaperään kaikki elämäsi aikana keräämäsi saasteet. Se sinun olisi hyvä muistaa, kun pikkuruinen koiran kakka tai jonkun grillituoksut seuraavan kerran osuvat sinun siistiä maailmaasi tuhrimaan.

Voi hyvänen aika...!

 

PS. Minä en grillaa, eikä minulla ole koiraa!