VAINKO ONNEN SIRPALEITA?

Kiitos Harakan kommentin edelliseen blogimerkintään, päätin tyhjentää pääni oikein kunnolla kerrankin koko maailman ihmeteltäväksi. Silläkin uhalla, että kaikki pitävät minua tämän jälkeen entistäkin sekopäisempänä. ;)

***

Kiepun kahden tulen välissä. Entistäkin hämmentyneempänä ja eksyksissä. Viimeisin rakkaus ei voinut jäädä, ensimmäinen ei ole koskaan loppunutkaan. Viimeinen ei ole vielä unohdettu, ensimmäinen saapasteli juuri sisälle elämääni täysin yllättäen, vuosikymmenten jälkeen. Molempia rakastan hamaan hautaan saakka, ihan omalla erityisellä tavallaan. Viimeistä en voi saada, ensimmäistä en uskalla ottaa.

Viimeisin olisi minulle kuin puuttuva palapelin pala. Ensimmäinen kuin voimakas magneetti - tuli, jonka lähellä hehkuu, mutta myös polttaa siipensä. Häntä sydämeni ei ole koskaan voinut unohtaa ja sama valtava vetovoima välillämme on säilynyt jo yli 30 vuoden ajan. Mutta! Hänen elämänsä on niin pirstaleina, etten minä sitä kykene kokoamaan. Hänen olisi tehtävä se itse. Korkeintaan voisin tukea prosessissa, mutta hänen olisi itse tehtävä työ. Hän ei kuitenkaan enää jaksa. Hän on luovuttanut, eikä välitä, mitä hänen elämälleen tapahtuu. Minä olen nähnyt millaista sellainen elämä on pahimmillaan. En pysty, enkä halua sellaista elää enää toista kertaa.

Jospa tuo olisikin niin helppoa, kuin se kuulostaa. Järjen ääni. Unohtaisin koskaan edes tavanneeni häntä ja jatkaisin taas eteenpäin. Mutta kun se ei ole! Sydän väittää vastaan minkä ehtii. Se tahtoo tuntea taas sen tunteen tuota ihmistä kohtaan. Tunteen, jonka se on joutunut vuosikymmeniä tukahduttamaan. Se imee kuin janoinen erämaassa jokaisen kauniin sanan, jonka se kuulee tuolta ihmiseltä, jota se on odottanut niin kauan. Jonka kanssa se on viettänyt nuoruusvuotensa, jota se on ensimmäisenä rakastanut.

Samaan aikaan se suree kuitenkin toista. Tuota ihmeellistä ihmistä, joka rakasti sen pyörryksiin ihan vähän aikaa sitten. Hänen kanssaan se olisi tahtonut elää lopun elämäänsä, mutta se joutui luopumaan hänestä pakon edessä, eikä se toivu siitä koskaan kokonaan. Jos olisi edes hiven toivoa, se pystyisi jättämään ensirakkautensa menneisyyteen, mutta kun sitä toivoa ei ole...

Kaiken tuon lisäksi elämä on muutenkin kuin menneen ja tulevaisuuden rajaviivalla. Mitä tästä eteenpäin? Minne kuulun? Minne päädyn?

Että tällainen "ongelmavyyhti" täällä taustalla tällä kertaa tepastelee! Miten aina onnistunkin sekoittamaan elämäni, vaikka yritän niin kovin pitää sitä siistinä ja simppelinä!?