Kävin Sirrin blogissa ihastelemassa pulupariskuntia ja keksin, että minullahan on plakkarissa yhden pulupariskunnan tarina. Olen jossain yhteydessä varmaan ainakin yhden kuvan tänne aiemmin postannutkin, mutta nyt päätin sitten kertoa koko tarinan.

Oli kesä 2003 ja asuimme vanhan tornikerrostalon kahdeksannessa kerroksessa, jossa oli suojaisa ja rauhallinen parveke. Olimme aiemmin alkukesästä laittaneet vanhalle parvekkeen kivilattialle nk. "ruohomaton"; että siellä olisi lämpimämpi ja pehmoisempi tallustella. Emmepä sitä laittaessamme olisi voineet kuvitella, että joku muukin siitä niin kovin innostuu. Siispä saimme kesäasukkaat parvekkeellemme ja oli jo liian myöhästä kun sen huomasimme tapahtuneen. Emme enää sitten raaskineetkaan hätistää alivuokralaisiamme pois, kun pesänteko oli jo loppusuoralla ja äitipululla painava vatsa.

Isäpulu piti vahtia, haki ruokaa ja pesänrakennusaineita, kun äiti valmistautui päästämään jälkeläisiä maailmaan. Aluksi pariskunta oli arka ja pelkäsi parvekkeelle tunkevia ihmisiä, mutta ajan kuluessa ne tottuivat läsnäoloomme ja saatoimme jo istua toisella puolella parveketta ja seurailla niiden puuhasteluja, eivätkä ne enää lentäneet tiehensä peloissaan. Tarkkailivat kyllä liikkeitämme hievahtamatta, mutta yritimme liikkua mahdollisimman hiljaa, hitaasti ja suuria ääniä pitämättä.

Tässä vaiheessa äitipulu oli jo pompsauttanut munat maailmaan, mutta emme vielä tienneet miten monta munaa vatsan alta löytyisi.

Seuraavana päivänä satuin paikalle niin, että isäpulu oli omilla teillään ja äidin alta näkyi jo valkoista kuorta.

Kaksi munaa! Tämä oli ensi kerta, kun näimme lähes kokonaan, että kaksi pikkuista uutta pulusta olisi pian kuoriutumassa.

Isäpulu oli juuri palaamassa reissultaan ja kiireesti yritin napata "vapaana" juoksentelevasta munasesta kuvan, niin näinhän siinä kävi. Kuva heilahti pahasti, mutta kyllä siitä sentään hyvin kohteen näkee.

Sitten se tapahtui. Pikkuiset tulivat vihdoin päivän valoon. Tässä vaiheessa äitipulukin lähti pienille pyrähdyksille jalkoja ja siipiään oikomaan ja haki poikasilleen myös ruokaa isän avuksi. Monesti kun äiti oli poissa, niin isä istui vahtimassa poikiaan.

Päivät kuluivat ja poikaset vahvistuivat. Pelkäsimme kovin miten käy, kun niiden pitäisi alkaa harjoitella lentämistä ja niiden koti oli niin korkealla.

Yhteinen lepohetki siinä vaiheessa, kun poikaset olivat oppineet lentämään ja poistuneet pesästä.

Olimme ottaneet ruohomaton pois lattiasta, että voisimme siivota jäljet. Emme käsittäneet, että ei tässä niin helpolla päästäisi. Kun muutaman päivän olimme poissa kotoa, meitä olikin uusi yllätys odottamassa.

Pariskunta oli tehnyt uuden pesän ja aloittelivat jo toista poikuetta. Siinä vaiheessa ei enää armo käynyt oikeudesta vaan sydän verillä kannoimme pikkuruiset toiset munat ulos parvekkeelta ja surimme suuresti tietäessämme, ettei suloinen pulupariskunta voinut mitenkään löytää kadonneita poikiaan ruohikosta, jonne ne kannoimme. Muutaman kerran ne vielä kävivät parvekkeella etsimässä hoidettaviaan, mutta antoivat sitten periksi, eivätkä enää palanneet! Vieläkin surettaa, kun ajattelenkin asiaa, vaikka tiedän, ettemme olisi saaneet antaa niiden ensimmäistenkään sinne jäädä.