Kahta en vaihda...

Maanantaina se vihdoin tapahtui. Kaksi ikuishaavettani vieretysten, samassa valokuvassa. Miten sydän laukkasikaan onnesta, vaikka vain toisen niistä voin saada todeksi. Onneksi juuri sen tärkeimmän. Sen, josta olen haaveillut kauemman, kuin jaksan muistaa. Vielä en uskalla sanoa sitä ääneen. Vielä sitä on vaikea uskoa todeksi. Yhä usein pysähdyn ihmettelemään, onko tämä sittenkin vain unta. Sydän on liian täysi tästä ihmeestä ja pelkää sen katoavan, jos en osaa pitää varaani. Tämänkö vuoksi elin ja koin kaikki ne väärät suhteet, tuskan ja ikävän vuodet, elämän kovan koulun? Vasta vähän aikaa sitten luulin, että kaikki mitä elämältä voin saada, oli jo koettu. Olin kokonaan unohtanut, että ensimmäinen unelmistani oli vielä kokematta. Enhän enää aikoihin ollut uskonut sitä mahdolliseksi. Nyt se on kuitenkin totta ja uskallan tuskin hengittää...

Ja se toinen on: