Aiheuttaako kesän tulo nostalgiaa vai mistä johtunee, että olen viime päivät kulkenut menneessä niin, ettei meinaa pystyä keskittymään tähän hetkeen ollenkaan?! Olenkohan ainoa, jonka mieltä menneet muistot välillä "järkyttävät"? Kaikenlaistahan sitä on elämän aikana ehtinyt sattumaan, mutta yleensä en palaa enää siihen, mitä taakse on jäänyt. Yksi aikakausi on kuitenkin erilainen, eikä anna rauhaa vieläkään, vaan nostaa aina välillä päätään kuin uusi ruoho kevään tullen. Ja kun se pääsee esille, se kasvaa kohisten, kuin sateen jälkeinen luonto.

Miten joskus jokin asia, ihminen, aika, tapahtuma voi olla painettu alitajuntaan kuin polttomerkkinä ja aina kun ei huomaa varautua, se ponkaisee esiin kuin jousiukko, tuoden kaikki vanhat muistot niin elävästi mieleen, kuin ne olisivat tapahtuneet vasta eilen?!

Tällaista täällä sateen keskellä, epäinhimillisen viileässä säässä ihmetellään tänään!